Majoituimme jälleen pensionaatissa Uffen vieraina. Lauantaina juhlimme vierasvenesataman Rumpanissa, tarjolla oli ihania ruokia ja ennen kaikkea loistavaa seuraa sekä laiturimusiikkia. Illalla sitten olivat ne kylän rapujuhlat, jonne jotkut taisivat unohtua pidemmäksikin aikaa elleivät juuttuneet grillin ääreen nuorenparin pihaan. Oli nimittäin melko väsähtänyttä väkeä aamupalalla. No, toiset eivät taineet ehtiä aamupalallekaan, ainakaan Uffea ei näkynyt missään. Panin sitten aamiaisen tarjolle. Kyläläiset ottivat varsin vakavasti juhlansa: kylätie oli hiljainen vielä puoleta päivin. En tiedä, olisiko pitänyt olla erityisen huolestunut siitä, että Uffea ei näkynyt edes ottamassa vastaan majoitusmaksuja. (Uffe,  jätin rahat siihen kirjahyllyn etureunaan, ellei nuoriso huomannut kertoa!)

Oli ihanaa nähdä kaikki häistä tutut ihmiset, Tryggveä, Lelleä, Jennyä ja Andersia unohtamatta. Luultavasti opin ensi vuonna kolmannenkin polven etunimet.

Kotiin ajelimme lounaan jälkeen kaikessa rauhassa Tammisaarena ja Fagervikin kautta kiertäen. Skannailin sieniä tienvieristä, mutten mennyt metsään, koska Mies alkoi pärskiä sen kuuloisesti, että flunssa on nyt siirtynyt häneen.

Kiva viikonloppu, kiitos kultsipuppeleille ja muille syyllisille!

Paluumatkalla oli hurja aallokko, tuultakin kuulemma puuskissa noin 20 metriä sekunnissa. Saimme pari aaltoa veneeseen sisään ja matka meni melko märkänä, mutta kotiin päästiin ehjinä, muutamaa esinettä tosin köyhempinä. Kaikki menee mereen, joka ei ole kunnolla kannelle sidottu.

Tallinnassa tapasimme paljon kavereita, eteläisen pursiseuran miehet kävivät kylässä ja me heillä, tavattiin muutama Naispurjehtijakin, syötiin hyvin Museumissa, vaikka paikan palvelu oli onnetonta. Tällä kerralla emme ehtineet pedikyyriin tai manikyyriin, mutta rypyt sileni – vähäiset yöunet ja kohtuullinen määrä kuohuviiniä pyöristävät kasvoja kummasti.

Lisää kisakokemuksista saanee lukea sittemmin kiiltäväkantisista lehdistä.

Naisten vähäisyys purjehduskilpailuissa on valitettavaa, samoin se että kisajärjestäjät kehtaavat ottaa ohjelmaan “eroottista tanssia”.  En ymmärrä myöskään sitä, että kaikki kisaan osallistuneet naiset kukitetaan, kaunis ele, mutta osallistujan sukupuoli ei voi olla mikään erityinen peruste, vaan palkinnot, jos niitä halutaan antaa, pitäisi antaa  asiallisin perustein.

Toivosti tulevina vuosina järjestäjät tiedostavat paremmin tilanteen ja tekevät kisaan osallistumisen houkuttelevammaksi 100 % naisistoille. Naisistojen houkutteleminen ja palkitseminen on perusteltua, koska naisten purjehdustaitojen lisääminen ja kisa-aktiivisuus tasa-arvoistaa harrastusta sekä lisää meriturvallisuutta. Nythän on tilanne usein niin, että purjehtivissa perheissä nainen ei välttämättä kykene edes hallitsemaan venettä.

Tässä vielä Jorma Rautapään ottama kuva meikäläisestä Viaporin Tuopissa. Naisistomme.  Ihana Paula.

Minä olen aina ajatellut, että siellä ei pitäisi oikeastaan ottaa ollenkaan protesteja vastaan, koska tasoituksetkin ovat vaikuttaneet jokseenkin hatusta vedetyltä ja tulosluettelo on herättänyt naurukohtauksia. Kerrankin yksi keskeyttänyt (ja koneella satamaan palannut) kaveri sijoittui luokkansa kärkipäähän. Olen ehdottanut joskus kaveripiirissä, että protestin jättäneet pitäisi aina diskata suoralta kädeltä ja protestit jättää käsittelemättä. Protestoijat voisi vielä poistaa kisa-alueelta.

Tänä vuonna meidän edelle sijoittui kaverit, jotka kilpailivat luokassamme kisoissa kielletyllä genoalla, spinnuhyvitystä ei näköjään tehty ja protestien jättö oli tehty ilmeisen vaikeaksi. Meillä olisi ollut aihetta protestiin, vakuutusyhtiön vaatimuksesta, mutta emme löytäneet kisavirkailijoita ja näin myöhästyimme viisi minuuttia protestiajan päättymisestä. Joku tosin väitti, että kymmenen minuuttia meidän yrityksemme  jälkeenkin olisi vielä jätetty protesti, mutta se voi olla näitä tuoppitarinoita.

Meille aihetta protestointiin antoi törmäys. Tulimme styyran halssilla (tuuli veneen oikealla puolella) viimeiselle kääntöpoijulle kun edessämme ollut sunnuntaipurjehtija päätti kääntää veneensä eteemme. Kiljuimme neljän naisen voimin huomiota, mutta veneen peräsimessä ollut neiti ei räpyttänyt silmäänsäkään, saati kääntänyt venettään edestämme. Kun lopulta tajusimme, että hän ei todellakaan aiokaan kääntää, teimme mitä kykenimme ja lopulta veneemme selvisivät törmäyksestä suhteellisen pienin vaurioin.

Eniten kuitenin hämmästyin kipparin asenteesta. Oletin, että päästyämme rantaan hän olisi tullut heti selvittämään veneemme vahinkoja ja keskustelemaan, miten asiassa edetään. Näinhän herrasmies tai Naispurjehtija toimisi. Miestä ei näkynyt. Minä kävin sitten selvittämässä, kuka hän on ja menin kysymään, miten he sillä tavalla päälle pyrkivät.

Peräsimessä ollut neiti kertoi olleensa aivan paniikissa, eikä tiennyt mihin päin olisi pinnaa kääntänyt. Isäkippari (?) sen sijaan antoi varsinaisen meriselityksen, jonka pointtina oli se, että me olimme törmäykseen syyllisiä ja varmemmaksi vakuudeksi hän oli keksinyt purjehduskilpailusäännöistä  “kahden veneenmitan -säännön”, jolla ei, sivumennen sanoen, ole mitään tekemistä tällaisen tilanteen kanssa, siksi toisekseen kyse on nykyisin kolmen veneenmitan -säännöstä. Minä totesin, että ellei kippari ole paremmin kartalla kisasääntöjen kanssa, hänen kanssaan on turha keskustella ja sanoin vain, että tuollainen sääntö on minulle tuntematon, enkä jatka aiheesta tässä enempää. Ellei mies ole herrasmiespurjehtija, hän ei ole. Ehkä ohjaajatoverimme teki hätäisiä johtopäätöksiä venekuntamme höyhenin somistetusta ulkoasusta ja oletti, että meille menisi läpi mikä tahansta uskottavalta kuulostava sääntösitaatti.

Miehen kisa- ja tuomarointikokemusta omaavat seuratoverit selittivät minulle myöhemmin juurta jaksain nämä säännöt, eikä niissä ollut mitään epäselvää. Me teimme mitä säännöt edellyttävät: yritimme estää törmäyksen ja olimme muutenkin oikeassa. Samaa sanoivat myös törmäyksen nähneet venekunnat.

Sattuhan näitä. Nyt vahingot jäivät suhteellisen pieniksi, isoiksi ne tulisivat vasta, jos asiasta ruvettaisiin riitelemään. Toivottavasti ei, sillä meillä on muutakin, vakavampaa, valittamista. Merisotakoulun perinteinen yhteissaunominen oli lopetettu, saunaan sijoitettu joku pahuksen saunavääpeli häätämään miesten saunaan pyrkivät naiset pois ja naiset tungettu pieneen sähkösaunaan syrjemmälle. Juuri tällaisilla keinoilla saadaan latistettua kisatunnelmat. Merisiskot aikovat lähestyä maan korkeinta sotilasjohtoa tilanteen korjaamiseksi entiselle tolalleen. Olisipa kenraaliluutnantti Aimo Pajunen vielä puolustusministeriön kansliapäällikkö niin asia järjestyisi varmaan piipahduksella Kosmoksessa!

Mutta Merisiskojen kisatunnelmaahan tämä ei juuri latistanut. Meillä oli entinen meno, kuplajuomaa ja ruokaa, paatti täynnä väkeä. Ensi viikonloppuna lähdemme Helsinki-Tallinna -yöpurjehduskilpailuun, jota varten tänään kokoonnumme. Keskustelemaan tietenkin siitä, mitä viinejä otamme mukaan. Hiio hoi!

Suomenlinnan Pursiseuralta tuli kippareille viesti kisan järjestelyistä. Hyvin ovat ilmeisesti kaikki hoitaneet, mutta mitä ihmettä!?? Miehet ja naiset on laitettu eri saunoihin!!!!!!! Törkeää diskriminoimista!!!! Ikinä ennen ei tämmöistä ole ollut! Protestoimme ankarasti. Päiväläinen ihan erityisesti. Pikkuhiljaa pilaavat tietenkin koko kisan tuomalla kaikenlaisia turhia “uudistuksia” ja “parannuksia”.

Me päädyimme siihen, että tänä vuonna emme riskeeraa kisamenestystämme kuskaamalla 30-50 hengen ruokia kisassa painona. Ilmoitimme telakkakavereille, että tänä vuonna mennään nyyttärilinjalla, haluamme voittaa muutkin kuin oman telakan pojat ja tytöt. Se on sen arvoista, että yhtenä iltana voi syödä vähän huonomminkin.

Minä mietin, pitäisikö nostaa moottorikin pois siitä killumasta ja painamasta, mutta kun se on niin söpö… olkoon! Pitää olla moottorin painon verran vaan parempia!

Avioliitto on varsinkin eron tullessa tai puolison kuollessa hyvin halpa ja käytännöllinen sopimus. Eliniän kasvaessa ihmiset solmivat yhä uusia suhteita, hankkivat yhteistä omaisuutta ja hämmästyttävän usein tekevät lapsiakin solmimatta tätä järkevää, heikompaa osapuolta suojaavaa sopimusta. Varsinkin kuusikymppisenä solmituissa suhteissa tahtovat virallistamiset unohtua – ajattelevat ehkä, että lempi aikuisiässä on noloa tai pelkäävät lasten (ja lastenlasten) reaktioita?

Missä tahansa on koolla kolmisenkymmentä yli 45-vuotiasta naista, joukossa on yleensä vähintään yksi avopuolisonsa mukana asuntonsa ja veneensä tai mökkinsä menettänyt. Omaisuutta ei kirjattu yhteiseksi ja ennen niin mukavat elämänkumppanin aikuiset lapset muuttuivat yhdessä yössä ventovieraiksi vihollisiksi. He  saattavat kärsiä totaalisesta dementiasta sen suhteen, mitä edesmennyt puoliso on toivonut tai mitä itse ovat luvanneet.

Mutta on niitä päinvastaisiakin tapauksia. Omaakin kokemusta  turhasta kiireestä avioliitton on kertynyt. Eroseminaareissa pohditaan aina aluksi syitä, jotka ajoivat suhteeseen. Hämmästyttävän moni menee parisuhteeseen täysin tietoisena siitä, että se on silkka riskireissu. Mutta ne pienet äänet on niin helppo vaientaa. Mutta juu, eroaminen on onneksi yhtä helppoa kuin naiminen. Paitsi tietysti jos on lapsia.

Häät olivat todella mukavat, tietenkin mukavan parin näköiset ja oloiset! Tavattiin vanhoja tuttuja ja solmittiin uusia tuttavuuksia. Vanhan kaavan mukaan pöytäpurjehdittiin tietenkin ankarasti, tottakai törmäsimme heti yhteen kivaan mieheen, jonka kanssa huomasimme kuuluvamme samaan pursiseuraan. Onkohan merikarhuilla joku oma feromoni, joka ajaa yhteen? Oli myös kiva uudistaa entisiä tuttavuuksia, tänään onkin FB:ssa käynyt kaveripyyntökuhina.

Mutta tästä tulee ihmissuhdejuttu eikä mikään puolivillainen pärinä, jossa akateemisia ilmiöitä sotketaan terveeseen “musta tuntuu”-puheeseen. Jätän viisaan esittämisen suosiolla niille, joilla on pätemisen tarvetta ja aihetta sublimaatioon. Ei ole tarvetta esittää

Mikään ei yhdistä toveruksia (olivatpa naisia tai miehiä) yhtä hyvin kuin yhteinen vihollinen. Puolikuollut nuorisoseurakin herää ja aktivoituu kun käsillä on muheva riita. Me sosiaalipsykologiaa(kin) opiskelleet tunnemme hyvin tämän ryhmäytymisen ilmiön. Eräs ryhmästrategia on ryhmähengen kohottaminen ulkoisen uhan avulla. Esimerkkejä on historiassa pilvin pimein.  Ilo saattaa jäädä lyhytikäiseksi, sillä ellei muuta ryhmää yhteen hitsaavaa voimaa ole, käy kuten entiselle tytölle tai pojalle juhlien jälkeen: suussa on ikävä maku ja moni asia kaduttaa.

Naisten kesken näitä käminöitä syntyy usein, mistäpä muusta syystä kuin miehistä. Tyypillinen tapahtumainkulku on se, että lemmen leiskuessa tuore nuorikko sysää miehensä ulottuvilta entiset (ainakin hänen katsantokannastaan potentiaaliset) kumppanit eli naispuoliset ystävät, milloin mistäkin pikkuseikasta draamaa rakentaen; railoa hakkaamalla hakataan auki miehen entisen puolison suuntaan (vaikka lasten kustannuksella) ja parhaat yhteistyökumppanit näissä puuhissa ovat tietenkin miehen exien nykyiset ja muut sellaiset naiset, jotka kokevat ao. “vihollisen” jonkinlaiseksi uhaksi. Jälki on tietenkin rumaa, eikä siinä paljon uhrin tunteita mietitä. On kai tästä jokunen klassikkonäytelmäkin kirjoitettu.

Savannisosiologit, jotka vannovat evoluutiopsykologian nimeen, toteaisivat toiminnan olevan täysin rationaalista: tietenkin uhkaavat kilpailijat pitää poistaa, onhan naisen elämä yhtä kilpailua hyvästä siemenestä. Kysyn vaan, miten se sitten on perusteltua kun rouvilla ja herroilla alkaa ikää olla pikemminkin viisi- tai kuusikymmentä kuin viisitoista?! Kai se sitten on joku jäänne sellaisissa suvuissa, jotka ovat pudonneet puusta vähän myöhemmin…

Nautimme hyvän illallisen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja aamulla jaksoimme uskoa purjehtivamme Elisaareen. Usko hiipui pikkuhiljaa tuulen vähetessä. Pärrä oli pakko laittaa pörisemään, ja juuri kun ohi huristelleet peltipurjehtijat olivat kehuneet asennettamme! Viime hetkillä ennen Elisaaren satamaa räiskäisikin sadetta. Juuri ja juuri sen verran, että vaatteet kastuivat ja perillä piti laittaa hurlutin kuivaamaan. Kunhan ensin lainattiin naapureilta jatkojohto. Oma kun oli Claes Olssonilta hankittu – siis nyt jo rikki. Pystytimme myös supstugan, jonka autuaallisuutta siunaamme aina kun sää on sellainen.  Ruma se on kuin piru, mutta, ah, niin käytännöllinen! Minä jouduin jopa vähentämään vaatteita, koska teltan alla oli kuuma.

Keskiviikkoiltana yksi Merisisko toi Lenitan korvaamaan minut Miehen naisistossa ja minä läksin siskon kyydissä kaupunkiin. Yö meni valvoessa, eihän tässä kuumuudessa ja oudoissa äänissä kyennyt nukkumaan! Eipä silti, töitäkin oli tehtävänä, panin verkkokaupan hyllyt järjestykseen. Aamulla läksin hakemaan sataa kiloa lankoja- Lopulta ne toi minulle hurmaavan ihana herrasmies kotiin, kun totesi, että eihän pikkurouva edes saa noin isosta laatikosta otetta. Sen miehen muuttofirman yhteystiedot pannaan laajaan jakoon, kunhan saan ne! Mahtava ihminen!

Nyt olen lähdössä Pukkilan Puikkopäiville esittelemään lankoja, toivosti myös vähän myymään. Auto on pakattu. Sieltä palatessani yritän ratkaista, miten hävitän jonnekin 100 kiloa lankaa, sillä huomenna perheeseemme liittyy italialainen Erasmus-vaihdokki, Napolitana (nickname). Ei siinä mitään, mutta kun hänen äitinsäkin tulee huomenna lounastamaan

Minä läksin päättäväisenä etsimään autoa lainaksi, että pääsen valkoviinipulasta ja näin voisimme purjehtia Hangon ohi. törmäsinkin heti yhteen harrikkatyyppiin, joka oli jymähtänyt terassille kalareissullaan. Hän olisi lainannut auton, mutta koska hänen nukkuva kaverinsa heräsi ja päätti tarjota minulle pullollisen valkoviiniä, jota en tietenkään kyennyt juomaan, mutta samat sankarit salakuljettivat pullon myöhemmin veneellemme, ei autoa sitten tarvittukaan.

Päivä on mennyt neuloessa, lukiessa ja nukkuessa, nyt ohjelmassa on puhallinmusiikkia ja irkkukahvit. Huomenna lievää ja oikeansuuntaista tuulta. Kokka kohden Hankoa!

Saarella on myös kiva Allin kahvila, jossa on ystävämme Timo Kirveen hieno valokuvanäyttely. Timpan kanssa mentiin taas ristiin, hän oli ollut edellisenä iltana Nötössä. Kahvilanpitäjän kanssa juttelimme neulontaharrastuksesta.

Luvattiin kovaa, mutta oikean suuntaista tuulta, läksimme siis liikkeelle vauhdilla, tavoitteena oli Hanko. Asiaan vaikutti myös lähes sietämättömäksi yltynyt valkoviinipula.

Tuuli yltyi kuitenkin ennustuksen ylärajoille tai yli, joten päätimme jättää Hangon läntisen selän ja jäimme kärkkymään Kasnäsiin. Täältä pääsemme retkelle Taalintehtaalle huomenna ja samalla hoitunee se viinikin.

Laiturissa on vieläpä vieressä ystävävene Suomalaisesta Pursiseurasta, joten eiköhän tämä takaisku kestetä

Högsåra on oikea lomaparatiisi. Sen matalassa hiekkarannassa koiran kanssa kirmaavia lapsiakin olisi voinut seurailla tuntikausia. Sauna ja koko ranta ovat hyvällä maulla tehtyjä ja Lillbackan isäntäperhe mukava. Farmors Cafèn ruoka (kakuista puhumattakaan!) oli mahtavaa.

Tutustuimme laiturilla kaupunkinaapureihimme ja tapasimme vanhoja tuttuja: oli ilo nähdä pitkästä aikaa upeilla puuveneillään seilaavat Eno ja Pitkätossu perheineen! heidän perheensä kävivät visiitillä muistelemassa lapsuuden purjehduksia kun Pitkätossu oli pikkulapsi, Eno nuori ja mukana seilasi 3-4 aikuista ja vielä se koira! Taas tulimieleen, että turvallinen lapsuus tuottaa harvinaisen mukavia aikuisia!

Olikin kiva todeta, että jotkut pysyvät tyylilleen uskollisina eivätkä mene mukaan erilaisiin hullutuksiin. Puuveneily vaatii tietysti vähän selkärankaa, kaikista ei siihen ole, ja joiltain pitäisi melkein ottaa vene pois ennenkuin se on ihan tärviöllä.

Högsårassa hyvästelimme isäntäväen ja lupasimme palata kahvin ja öljyn kanssa elokuussa, kutsu juhliin on jo saapunut.

Italialaiset lähtivät kaupunkiin, vene muuttui ihmeen väljäksi. Jäimme Kasnäsiin pesemään pyykit ja täydentämään ruokavarastot. Tänään on tarkoitus lähteä takaisin länteen, sinne pitäisi päästä myötäisillä tuulilla. Käymme kääntymässä, tapaamassa kummilapsen perhettä, ja tuulen käännyttyä otamme suunnan hissukseen itään päin.