Tiina Kaarelan blogi

Meidän veneessä panostetaan ruokaan. Jääkaapittomuus tai ahtaus ei ole mikään syy syödä huonosti, päinvastoin, se vaatii vain mielikuvitusta. Toisaalta lomalla on enemmän aikaa ruoanlaittoon, ateriat on kuitenkin suunniteltava huolellisesti, koska purjehduspäivän pituudesta ja olosuhteista ei koskaan ole täyttä varmuutta.

Kokkaustaidoton syö huonosti paremmissakin olosuhteissa. Nykyisin on uskomattomia täys- ja puolisäilykkeitä, lisäksi monet tarpeet, kuten liha, säilyvät veneessä yllättävän hyvin. Tuoretuotteita ostetaan kun satutaan kohdalle. Me suosimme saaristokauppoja, vaikka hinnat olisivatkin korkeat ja tarjonta niukkaa. Haluamme pitää palvelut saarissa.

Alkupalana syömme mielellämme tietenkin uusia perunoita, sillejä ja graavikalaa. Pääruokina syötiin tällä purjehduksella peurankyljyksiä ja -filettä, ankan jalkoja ja sen semmoista. Menipä paketti grillimakkaraakin parissa viikossa. Pilssiin jäi syksyksi vielä yhtä ja toista herkkua, kukkoa viinissä ja sen semmoista.

Jälkiruokana perinteisin lienee letut, joita emme tällä kerralla muistaneet tehdä, mutta yhtä hyvin onnistuvat vaikkapa friteeratut banaanit hunajan ja vaniljavanukkaan kanssa, rommilla liekitetyt hedelmät kermavaahdon kera (purkista) tai tietenkin tuoreet mansikat tykötarpeineen.

Kertakäyttöastioita ei veneessämme  ideologisistakaan syistä käytetä eikä niitä ole kuin hätätilanteita varten. Syömme posliiniastioista ja viini juodaan kristallilaseista. Lautasliinat ovat pellavaa. Lautasliinat merkitään seuraavaa ateriaa varten erilaisilla solmuilla sidotuilla pannoilla. Kansanveneilijällä on varaa tyyliin!

Kiva tulla kotiin kun kotimies on vaihtanut jopa lakanat! Tosin syynä taitaa olla jokin muu kuin rakkaus äitiä kohtaan;-)

Purjehdusloma on tältä erää ohi. Jatkoa seuraa elokuussa. Paatissa syntyi pienehkö kelluva kansandemokratia viimeisellä legillä Nuokoilta Kotkaan. Purjeilla lähtö meni vähän jänkäämiseksi, mutta kunniallahan siitä  sitten mentiin. Kippari kitisi, mutta uhattiin laittaa se lankulle, tai ainakin avotilan pöytälevyä pitkin mereen.

Itäinen Suomenlahti osoittautui todella mukavaksi paikaksi. Kivoja retkisatamia on riittämiin, palvelu vierassatamissa ystävällistä eikä Saaristomeren ruuhkista ole tietoakaan. Ainoa asia, jossa toivoisin hieman kohennusta on nuorten miesten kouhkaaminen merellä ja rannoilla. Rantaralli erilaisin moottorivehkein ja örveltäminen on jotenkin vielä ymmärettävää laji- ja ikätyypillistä käytöstä, mutta roskaamista ei voi käsittää mitenkään. Onneksi tätä ei tarvinnut kovin monessa paikassa katsoa. Ja saivathan ne vähän palautettakin.

Minä nautin purjehtimisesta. Ihanaa, että nyt on vene, jolla pääsee mihin haluaa kevyissäkin tuulissa. Vastaan tuli kaiken aikaa niitä, jotka isoilla (ja kalliilla) purjeveneillään jyskyttävät vastatuuleen koneella. Pienessä veneessä on sekin hyvä puoli, että voi tehdä muutakin kuin veneillä. Ja puuveneessähän on se ihan erityinen ilo, että siitä on harrastusta ympäri vuodeksi ;-)

Nyt pesemme pyykkiä ja pakkaamme laukkuja lähteäksemme Italiaan. Kun täällä sää kylmenee, näyttää kelit Apenniineilla lämpenevän. Huomenna työasioita ja uimapuvun hankinta, sitten metamorfoosi merikarhuista italian lookiin! Se tosin ei käy ihan kädenkäänteessa…

Kotkaan tullessa edessämme kaatui purjejolla. Käännyimme takaisin kiskoaksemme veneilijät merestä, mutta he olivat jo päässeet kumollaan olevan veneen päälle. Apuun oli tulossa jo parikin moottorivenettä, joten jatkoimme purjeilla matkaa. Tapahtuma sai meidät kuitenkin päättämään, että testaamme pelastusportaitamme ja -taitojamme ensitilassa. Niinpä heitimme toissapäivänä uimaportaat laidalle ja hyppäsimme gastin kanssa mereen. 10 vuotta nuorempi ja 20 kiloa kevyempi gasti kiipesi ketterästi veneeseen, mutta minä sain temppuilla tovin päästäkseni laidan yli. Siinä hötäkässä ruhjoin käteni, jota jouduin sitten tutkituttamaan Kotkassa, jonne sain moottorivenekyydin muiden jatkaessa purjein Haminaan. Murtumaa ei onneksi ollut ja uusi gasti terveine käsineen järjestyi hetkessä. Uudet uima/pelastusportaat hankitaan ensi tilassa.

Purtemme on seilannut meidät turvallisesti ja kuivana tänne Kotkaan. Emme olleet unohtaneet mitään todella tärkeää, paatin uusi luukku ei vuoda ja vene on pysynyt laskupäivän jälkeen kuivana. Pilssiin tihkutti parina ekana päivänä kahvikupillinen vettä, mutta nyt sekin näyttää tyrehtyneen.

Veneemme uusi sisustus, vai pitäisikö sanoa verhoilu, on herättänyt varauksetonta ihailua, jopa näissä konservatiivisissa veistäjissä. Se tekee todella kapyysimme viihtyisen lisäksi avarammaksi, tavaratkin tuntuvat pysyvän paremmin paikoillaan.

Olimme ensin pursiseuran saaressa pari yötä rauhoittumassa ja sen jälkeen purjehdimme Loviisan edustalle Svartholmaan. Sieltä käsin kävimme Loviisassa hoitelemassa asioita (= hakemassa lisää viiniä ja uusia perunoita). Määrätietoisesti lähdimme eilen tänne Kotkaan vaikka tuulta ei juuri ollut, eikä luvattu. Niin siinä kävi, että saimme jympsytellä Helvetinkoneella (Seagull vuodelta kivi ja kuokka, toimii luotettavasti mutta kamalalla melulla) tuntikausia, ennenkuin olimme perillä. Meri oli rasvatyyni. Opimme, että pitää purjehtia lähempänä rannikkoa, metsät tekevät sentään jonkinlaista henkäystä hellesäillä.

Täällä Kotkassa saimme paraatipaikan ottopoikien laiturista, ruokaakin tarjottiin. Otamme täältä gastin ja lähdemme Haapasaareen ja Tammioon.

Hyviä tuulia muillekin!

Olin siis jo menettänyt toivoni veneeseen aiottujen astioiden suhteen, koska ulkomainen myyjätaho ei vastannut viesteihini. Eilen hankin sitten uudet kotimaiset laatuastiat veneeseen. Onnekseni teemaan sopivat värit ovat nyt muodissa.

Veneen astioiden tulee olla hyvin pinottavia ja muutenkin funktionaalisia. Yksi ehto on se, että ne ovat monikäyttöisiä - astioita ei pienessä veneessä voi olla kovin pajon vaikka tekisi kuinka kurmeeta. Meillä se tarkoittaa ruoanlaittoastioiden suhteen yhtä isompaa kattilaa (4 l) , pientä kattilaa veden, perunoiden, pastan yms. keittoon, paistinpannua ja wokkia. Lisäksi muihin tarpeisiin iso teräskulho, pastaseula ja tupperware-tiiviöt. Valmistamme aamuisin purjehdusta varten eväät käsille rasioihin. Yleensä sormin syötäviä ruokia ja ruokaisa pasta- tai tabouleh-salaatti lounaaksi.

Ruokailuastioiden ja -välineiden lisäksi meillä on laadukas veitsi, keittiöatulat, kauha, vihannesveitsi ja paistinlasta. Nämä tavarat mahtuvat hyvin kansanveneen kattiloita- ja keittiövälineitä varten varattuihin pentterin lautas- ja lasikaappeihin,  alakaappiin ja yhteen pieneen vetolaatikkoon wokkia lukuunottamatta, se menee punkan alle, koska sitä ei käytetä päivittäin. Samoihin säilytystiloihin mahtuvat vielä  oliiviöljy, kahvi, mausteet, snapsilasit ja vehnäjauho. Pilsseissä säilytämme juomien lisäksi kaikki muut kuin kuivat ruokatarpeet. Niitä varten on laatikko, joka toimii myös pääluukun askelmana.

Meillä ei ole ruokapöytää salongissa (onkohan tuo Kansanveneen kohdalla vähän juhlava ilmaisu… ;-)), syömme avotilaan asetettavan pöydän äärellä. Sen sijaan meillä on supstuga, jolla sateen sattuessa tai ikävän tuulen puhaltaessa  saa avotilasta suojaisan ja jopa lämpimän oleskelutilan. Supstugassa on se hyvä puoli, että sen rumuutta ei näe sieltä sisältä. Estettisesti kauhea häksötin, meidän mallissa ei ole edes ikkunoita kuten tuossa linkissä olevassa kuvassa.

Kuvassa on pentterimme, siitä näette myös miksi veneeseen täytyy tehdä verhotangot. Tuo narusysteemi ei ole kovin edustava… Tuohon ikkunaan tosin ei tule edes verhoa, koska verhot ovat liekitettäessä aina vaarassa.

Pentterin pöydälle asetetaan kaapissa säilytettävä spriikeitin. Siinä on kaksi liekkiä ja se on varsin kelpo kaveri.  Kokki voi istua mukavasti kuivamuonalaatikon päällä keittäessään. Samalla laatikolla istun yleensä navigoimassa ja neulomassa  kun sataa ja Mies on pinnassa.

Edessä on vielä yksi parisuhdetta ravisteleva taistelu. Nimittäin kassin koosta. Mies kun raahaa mukanaan kahden kaljakorin kokoista kassia, vaikka normi Kansanveneessä on korkeintaan yhden kaljakorin kokoinen kassi.

Päivän ajankohtainen levyvinkki on Maritta Kuulan Miljonäärin tytär. [via Laura].

Minä en ole listaihminen, mutta jossain vaiheessa oli myönnettävä, että muistilistan teossa on järkeä.

Nyt tehtävälistat lyhenevät vauhdilla korvautuakseen uusilla.  Telakkalistojen jälkeen nyt tehdään bunkrauslistaa siitä, mitä kaikkea tarviketta ja evästä pitää purjehduslomalle ottaa mukaan. Aion tällä kerralla olla mieluummin vähän nälässä kuin kantaa syksyllä ruokaa kassikaupalla veneestä pois.  No, tie helvettiin on kivetty hyvillä lupauksilla. Sushitarpeet, kuivatut sienet, vihannekset, leipää, graavikalaa, peuraa ja pottua… ainakin. Ja se pakollinen grillimakkara, joka ehkä taas heitetään roskikseen parin viikon päästä.

Kenen piti tehdä viime kesänä lista veneeseen tarvittavista välineistä? Minun varmaan. Nyt en muista muuta kuin perunankuorimaveitsen ja vispilän. Kattila on hankittava, koska edellinen on kulahtanut ja kansikin putosi mereen.

Töissä listat ovat tehdyt, nyt odottelen vain mahdollisia korjauslistoja.

Mutta nyt juoksen Ikeaan lyhentämään listaa!

… verhot täytyy ripustaa veneessäkin. Nyt on taatusti uniikit, marokkolaishenkiset ja ihan omin käsin tehdyt messinkiverhotangot emaloiduin nupein ;-) Sopivat oikein hyvin pikkuisiin verhoihimme.

Univelat alkavat painaa: maaliskuusta saakka olemme hääränneet telakalla ja nyt kun vene on vedessä ja pitäisi lähteä lomalle, olemme liian väsyneitä lomailemaan. No, muutama kunnolla nukuttu yö auttanee ja mikään pakkohan meidän ei ole tunkea ahtaisiin saariin juuri juhannukseksi. Ehtiipä sitä myöhemminkin. Mennään jos jaksetaan, voidaan se makkara grillata kotiuunissakin ja grillisauna on meilläkin. (Kumma kun heti rupesi tekemään mieli saareen!)

Ajatus takkuuaa: unohdin osan tavaroista kotiin viedessäni veneen patjat verhoilijalle, avaimia unohdellaan, meinasin lähettää saman sisältöisen viestin kahteen kertaan töissä ja eilen meinasin unohtaa maksaa arvonlisäverot.  Aikaa on vähän ja sitäkin tuhlaantuu edestakaisin juoksemiseen.

Aikani etsin marokkolaisia astioita. Luulisi, että Helsingissä olisi yritys, joka myy sellaisia - täytyyhän täällä asua  jokunenkin marokkolainen, koska Pohjois-Afrikkalaisia tai sieltä peräisin olevia ihmisiä asuu Helsingissä noin 1600 henkilöä. Vaan ei. Ei löydy. ARGGH!

Nettisivuston kautta löytämäni marokkolainen lautasmyyjäkään ei ole vastanut viestiini, jossa tiedustelin astioiden hintaa. ARGGH!!

Lopulta luovutin ja ostin väreihin sopivia Teema-astioita ja kun raahasin niitä juuri kotiin, sisustussuunnittelija-Niemiskä soitti ja käski palauttaa ne kauppaan. Jos sellaiset nyt pitää ostaa, on ne ostettava hänen alennuksellaan. Se oli sein verran iso raha, että kyllähän minä kiikutan ne kipot takaisin. Miten olinkin niin pösilö, etten puhunut asiasta ensin hänen kanssaan!? ARGGH!!!

(Tiedä sitten tuleeko tästä kesää lainkaan, en ihmettelisi vaikka kohta tulisi räntää.)

Mikäpä parempi hetki muistella edellisiä purjehduksia ja purjehduskumppaneita kuin nämä pari päivää ennen vesille pääsyä.

Minun purjehdusharrastukseni alkoi samalla tavalla kuin monen muunkin naisen: tutustuin mieheen, jolla oli vene. Yhdessä sitten hankimme puisen purjeveneen, ison Scyllan, joka on ihan oma lukunsa. Veneen mukana tuli ympärivuotisen harrastuksen lisäksi myös kokonainen uusi yhteisö. Hervotonta porukkaa, kyllä me naurettiin! Scylla on oiva perhevene, jonne mahtuvat isonkin perheen varusteet. Kadehtien kylläkin katsoin niitä veneitä, joilla pääsi myös kryssimään tai eteenpäin kevyilläkin tuulilla.

Kun erosin veneestä, kipparin ja minun purjehdushynttyyt siirrettiin eri kaappeihin. Kiitollisena kuitenkin muistan saamaani kokemusta, opinpahan paitsi purjehtimaan myös hinkkaamaan puuvenettä. Tärkeimpiä oppeja noilta kymmeneltä kesältä oli kuitenkin se, että purjehtiminen ei ole salatiedettä, ja että  tarina on saatava kerrottua. Lukuisia ihania kokemuksia ja kivoja muistoja rikkaampana siirryin veneettömien naisten vertaisryhmään odottamaan seuraavaa gastikeikkaa.

Uuden kumppanin kohdatessani, oletin että hänellä on ilman muuta vene, koska ulkonäkö oli skönärin. Pahuksen feromenomit - vai mitä ne nyt on - kun eivät erota veneenhajuista miestä venettömästä! Onneksi kaipuu merelle oli yhteinen, rakkauden roihutessa on hyvä suunnitella yhteisen veneenkin hankintaa.

Kun kerran on päässyt purjehtimisen makuun, ei edes purjehduspelko estä hinkumasta merelle. Minäkin joudun joka kesä taistelemaan pelkoni herraksi. Polveni ovat lyöneet sananmukaisesti loukkua ja muitakin psyykkisiä ja  fyysisiä oireita on koettu. Silti on merelle aina päästävä.

Onnekas sattuma saattoi erään opiskeluaikaisen tuttavani ja minut yhteen kun olin veneetön ja hän purjehdustaidoton veneenomistaja. Hän oli aloittanut purjehdusharrastuksen aikuisena ja kaipasi kokeneempaa seuraa tuekseen. Vaikka minua hirvitti, päätin uskaltautua muutamalle pienelle purjehdukselle. En voinut kuin ihailla naisen  rohkeutta: itse en peloltani olisi ikinä kyennyt hankkimaan yksin venettä.  Mieskin pääsi sittemmin kehittämään  enimmäkseen lapsena hankittuja purjehdustaitojaan. Meillä oli niin ihanaa! Oli mukavaa purjehtia veneellä, joka liikkuu kevyilläkin tuulilla, jopa spinnua päästiin ihailemaan, koska mukaan saatiin lopulta myös kisatasoinen “koutsi”. Viimeinen ilta oli unohtumaton ystävyyden festivaali: mikään ei yhdistä ihmisiä niin hyvin kuin purjehtiminen! Haikeaa oli siitä lähteä Italiaan, mutta erottava oli.

Koska veneporukkamme  oli tullut niin  loistavasti toimeen edelliskesänä, anottiin meitä hyvissä ajoin mukaan myös seuraavana kesänä. Säät olivat kuitenkin koleat - muistan erityisti harmaan ja märän Kökarin. Se oli ensimmäinen ja tähän mennessä aikoa kerta, kun olen tosissani aikonut jättää veneen. Pienessä veneessä sadesäät alkavat pian painaa, mutta hyvässä seurassahan säilyy onneksi sopu myös myrskyissä! Lopulta kuitenkin  annoimme säille periksi ja läksimme hieman etuajassa valmistautumaan Italiaan.

Näitä kahta ihanaa  kesää ja niiden kohokohtia muistelemme usein. Onneksi teimme kippariväelle lahjaksi “lokikirjan”, johon matkamme on dokumentoitu. Muistot kun haalistuvat  tai jopa muuttuvat ajan kuluessa,  olisihan se kovin sääli, ellei vanhana muistaisi näitä hetkiä. Pidämme jatkuvasti omassakin veneessä lokikirjaa, johon kirjataan minimaalisesti venetietoja, mutta maksimaalisesti tapahtumatietoja.

Sittemmin hankimme  oman Pamperomme - nimi muuten tulee tuulesta, eikä viittaa sen koommin rommiin kuin lapseenkaan. Emme ole viitsineet vaihtaa nimeä, vaikka periaatteessa veneelle pitäisi nyt palauttaa sen alkuperäinen nimi Anacapri. Sanotaanhan, että veneen nimen muuttaminen tuo huonoa onnea. Mutta sanotaanhan sitä sellaistakin, että nainen laivassa tuo huonoa onnea. Ison purjeen uusimisen yhteydessä voimme ehkä suostua erään yrityksen tarjoukseen ottaa veneelle firman nimi ja sponsoroitu purje. Katsotaan nyt.

Vene saatiin veteen. Lauantaiaamuna kokosimme Quopuksen kanssa korjatun puomin, helaa oli jos jonkinmoista ja hetken arvoimme niiden paikkoja.

Minä en voinut katsoa veneenlaskua, on se sen verran hurjan näköistä hommaa. Niinpä keksaisin itselleni tekemistä toisaalla, sinänsä hyötypuuhaa kun selvitin, miten saamme veneen Suomenlinnan vierasvenesatamaan sähkön äärelle. Venettä ei ollut tarkoitus heti alkajaisiksi upottaa.  Satamassa olikin Meriviapori-tapahtuman vuoksi ahdasta, mutta vielä yksi paikka löytyi ja näin saimme veneen turpoamaan ja uppopumpun päälle.

Rankkasade ja ukkonen tuli hyvään kohtaan: viimeisetkin telakkapölyt huuhtoutuivat ja vene turposi kauniisti. Jäimme pumppuvahtiin yöksi ja hyvä olikin, koska uppopumpun letku oli yöllä pudonnut mereen - liekö jonkun juhlijan jälkiä? - ja tutustuimme myös lappoilmiöön hieman hysteerisissä oloissa.  Ei tullut mieleen tarkastaa aikaisemmin onko uppopumpussa takaisiniskuventtiili.

Aamulla vuoto oli käytännöllisesti katsoen loppunut ja ryhdyimme puuhaamaan mastoa pystyyn. Minusta ei siinä paljon apua ollut, koska en voinut katsoa mastoonpäin lainkaan. Onneksi rannalla oli vahvoja miehiä auttamassa ja telakkatoverit Mikko ja Sakari olivat tulleet meidän vanhusten avuksi. Ihania miehiä!

Telakkaelämä on ajoittain stressaavaa. Vesillelaskun lähestyessä ja yöunten lyhentyessä pinna alkaa kaikilla olla aika kireällä. Enimmäkseen selvittiin kuitenkin huumorilla, vaikka meillä pariskunnilla välillä vähän kipunoikin.  Nuoret miehet olivat perjantaina naljailleet heitä telakalla auliisti (ja ennen kaikkea pyytämättä)  neuvoneelle Miehelle, että nyt kun veneet ovat vedessä, he kyllä soittavat Miehelle kun eivät kuitenkaan tiedä, miten jatkossa toimia, koska Mies ei ole neuvomassa. Nyt he kuitenkin sanoivat, että on sillä ilmiselviä avuja: maston nosto kävi helposti ja varmuudella. Mies oli kuulemma hyvä työnjohtaja.

Sanottakoon nyt taas tässä, että Mies on kaikin puolin paras kumppani, jota minulla on veneessä, telakalla tai muutenkaan ollut, ja minullahan tuota kokemusta on. Noita huonoja puoliahan meissä jokaisessa on, eikä telakkahommista(kaan) mitään tulisi, jos kumpikin kumppanus olisi samanlainen. Meillä Mies harkitsee ja suunnittelee, mutta tulosta syntyy hitaanlaisesti. Minä taas teen paljon ja nopeasti, joskus korkeilla kustannuksilla. Kumpikin tuuppaa toista ja lopputulema on keskimäärin hyvä, ellei erinomainen. Välillä siinä mennään kyllä melko kulmikkain ja jopa isoilla kirjaimilla, mutta parisuhteeseen ei ole syntynyt vammoja.

Vesillelaskun jälkeen lähdemme eri ilmansuuntiin. Tänään kuitenkin vielä tapaamme telakkanaapurimme merikorttien parissa: lupasimme illalla näyttää heille merikortista hyviä satamapaikkoja ja tarjota pizzaa kiitokseksi telakkaseurasta ja -avusta. Kiitos myös Hopsun väelle - jos olette illalla veneellä, pizzaa on Herttoniemessä tarjolla noin klo 21. Osoite on Sakarilla.

Telakkamestarin kanssa laitettiin tilit tasan, jätämme herran ja hänen rouvansa haikein mielin, mutta syksyllähän me kaikki taas tapaamme. Ja silloin aloitamme taas uudelleen. Tosin ensi talvena vähän pienemmin remontein. “Niin, niin”, sanoi mies, “näillä hommilla on taipumus aina lisääntyä!”  Niinpä. “Ihan pikkuhommaksi” kesällä ajateltu  on yleensä giganttinen urakka seuraavana keväänä.

Purjehdimme Suomenlinnasta kotisatamaan Sarvastoon. Siellä se nyt killuu.