Tunnustettakoon, että pelkään hirveästi maston laskemisia ja nostoja. Pelko on epärationaalinen mutta tosi. Eilen menimme rantaan sitä tikkua nostamaan, vähän lohdutti, että kaveri oli tulossa avuksi, mutta ruuhkan vuoksi hän ei ehtinyt jäädä odottelemaan. Tyrkytimme kuitenkin apua meitä ennen olleille nostajille ja saimme siinä kätevästi lisättyä mastonnostotietouttamme ja -kokemustamme.

Minä olin varma, että Mies pudottaa koko tikun ja taisin peloissani vähän hermostuakin (hillitsin kuitenkin itseni), koska hän ei keskustellut kanssani siitä, miten masto hilataan nosturilla pilviin, vaan painoi päättäväisesti eteenpäin vaikka olin toista mieltä. Väärässä, kuten sittemmin ilmeni. Lupasin antaa kirjallisen vakuutuksen siitä, että luottamukseni hänen purjehtijakykyihin on tämän operaation myötä taas noussut huimasti. Tässä se sitten on. Kiitos!

Saimme myös runsaasti apua omaa nostovuoroaan odottelevilta. Se näissä pursiseurojen porukoissa on hienoa, että kaikki auttavat kun huomaavat toisten vasta opettelevan joitain asioita.

Pieni puupaattimme sai myös runsaasti kunnioittavaa ihailua: suomalainen osaa kyllä arvostaa käsityötä ja perinteisiä puuveneitä, vaikka itse purjehtisikin muoviveneellä. Minä tingin mielelläni koosta ja mukavuuksista ihan estetiikan ja tunnelman vuoksi. Lisäksi puuvene tarjoaa mahdollisuuden monipuolisempaan harrastamiseen: se on ympärivuotinen puuhamaa jos niin haluaa. Veneen hoidon vaatima aika on suoraan verrannollinen sen kuntoon ja kokoon. Hyvällä perushoidolla puuveneen vuosihuollot ovat todella ripeitä.

Puuveneen huollon ja hoidon vaatimasta ajasta liikkuukin suorastaan myyttisiä käsityksiä. Olen katsellut noita kuttaperkkapaattien omistajia. Vaikuttaa siltä, että he hinkkaavat paattejaan enemmänkin kuin me ja työ on ikävän oloista. Kauheita myrkkyjä läträtään joissain ihmeellisissä CSI-asuissa: valkoiset haalarit, hengityssuojaimet ja sen sellaista. Me käytämme verkkareita ja vetelemme veneen pintaan pellavaöljyä ja muuta hyväntuoksuista mömmöä, enempi eko-tavaraa. No, ellei ihan luomua, ainakaan suojavälineitä ei juuri tarvita. Puu- ja lakkapöly tietysti voi ärsyttää hengityselimiä, mutta se nyt on vähän eri juttu.

Mutta kukin taaplaa tyylillään. Eikä muoviveneenkään normaalit vuosihuollot kovin kauan kestä. Eikä miestä ole veneeseen katsominen.

Ja onhan niitä sellaisiakin puuveneen omistajia, joilta vene pitäisi jonkun museolain perusteella suorastaan ottaa pois: niin tärviölle on paatti päästetty. Meillä pitäisi yhtä lailla suojella puuveneperinnettä kuin suojellaan rakennusperintöä. Teettämisuhkaa ja sen semmoista voisi käyttää puuveneperinnön suojelemiseksi. Suomenojalla on pukeilla ollut jo vuosia Pellinki-vene eikä projekti näytä juuri etenevän. Liekö rahat ja into loppunut kesken?

Meillä oli eilen eroperhe.netin moderaattoritapaaminen. Ne, jotka luulevat, että nettiyhteisöissä jauhetaan soopaa, kirjoitetaan ilkeyksiä ja ajan voisi käyttää paremminkin “tosielämässä”, eivät yksinkertaisesti ole osallistuneet toimivaan nettiyhteisöön.

Minua hämmästyttää jokaisessa tapaamisessamme, kuinka hyvin vapaaehtoiset moderaattorit, jotka toimivat myös vertaistukihenkilöinä, tuntevat foorumin porukan ja miten paljon he tekevät sellaista kahdenkeskeistä työtä, joka ei aina näy itse foorumilla. Kuulin taas kuinka yksikin ryhmänvetäjä oli lähtenyt auttamaan toista muutossa ja kuinka moderaattorit ilman mitään velvollisuutta rientävät tukemaan vastaeronneita ja ottamaan heidät mukaan porukkaan.

Kaikki eroperhe.netissä tehtävä työ on vapaaehtoistyötä, jota ei rekisteröidä minkään julkisella rahoituksella toimivan organisaation tilastoihin. Omalla ajalla, omalla rahalla. Nyt suunnittelemme syksyksi isompaa tapaamista, jossa koulutetaan uusia moderaattoreita ja tukihenkilöitä vertaisfoorumimme tarpeisiin. Avuksi uusille kokijapolville.

Hämmästelimme myös sitä, millaista hölmöläisten hommaa julkinen eroauttaminen on. Esimerkiksi Raha-automaattiyhdistys rahoittaa Lastensuojelun keskusliiton Eroneuvo-toimintaa. Tässä erinomaisessa projektissa on kehitetty hienoja eroauttamisen muotoja, mutta pelkäänpä että toiminta uhkaa loppua koska kunnat eivät sitoudu rahoittamaan toimintaa RAY:n avustuksen loputtua. Ne siis ottavat kyllä ilomielin vastaan palvelua, mutta kun tulisi aika rahoittaa sitä itse, vetäydytään. (En siis todellakaan tiedä, mikä Eroneuvon tilanne on, mutta näinhän nämä asiat yleensä menee: hanke kaatuu kun projektirahoitus loppuu.)

Samanaikaisesti parisuhdekriiseihin ajautuneet eivät saa apua kuntien LAKISÄÄTEISISTÄ palveluista, perheneuvoloista ja mielenterveyspuolelta. Sitten hämmästellään huoltajuusriitojen lisääntymistä; sitä miten vanhemmat eivät näe lastensa etua ja ajattelevat vain itsekkäästi omia oikeuksiaan ja kuormittavat sosiaalitoimea älyttömillä riidoillaan. Yhden huostaanoton hinnalla rahoittaisi ihan kivasti ennaltaehkäiseviä palveluja ja ennenkaikkea välttäisi lapsille koituvaa kärsimystä. ARGGGGH!

Erittäin kummalliseksi tilanteen tekee se, että sosiaalitoimessa on suuria vaikeuksia saada päteviä työntekijöitä. Tämä on johtanut esimerkiksi Lahdessa siihen, että sosiaalitoimi on saanut raippoja lainvastaisesta toiminnasta. Samaan aikaan olisi siis tarjolla lastensuojelu- ja kansalaisjärjestöjen ammatillista ja vapaaehtoisapua, mutta sitä ei haluta rahoittaa, vaikka se olisi halpa ja hyvä tapa turvata kuntalaisille tukipalveluja. Esimerkiksi eroperheiden veronmaksajille todella kalliiksi tulevia riitoja ja muita ongelmia olisi mahdollista vähentää huomattavastikin vakiinnuttamalla kuntien rahoittamaksi toiminnaksi sellaista neuvonta- ja tukitoimintaa, joka nyt on hajallaan eri järjestöissä ja vapaaehtoisverkostoissa.

Eroperhe.netin toiminnassa ei rahaa juuri kaivata. Ylläpidon kuluista vastaa yksityinen yrittäjä Kehityksen avaimet Oy, se ei puutu foorumin toimintaan, mutta takaa tarvittaessa ammatillisen ohjaamisen. Ainakin minä sain aikoinaan tarpeekseni tilanteesta, jossa eri järjestöt kilpailevat projektirahoituksista eivätkä (osaksi rahoitusjärjestelmän ohjaavan luonteen vuoksi) kykene tekemään yhteistyötä. Siksi perustin eroperhe.netin järjestöjen ulkopuolelle. Niinpä tiettyjä palveluja tuottavilta tahoilta puuttuvat tarvittavat vapaaehtoisverkostot ja vapaaehtoisverkostoja ylläpitäviltä kansalaisjärjestöiltä puuttuu ammatillinen tuki. Eipä tuo Eroneuvokaan ole nähtävästi kyennyt liittämään jo olemassa olevia vapaaehtoisverkostoja ja niiden valtavaa kokemusta osaksi omaa toimintaansa. Liekö siihen asiaan vaikuttanut se, että Lastensuojelun keskusliitto on mitä suurimmassa määrin kuntien “omistama” järjestö. Kunnissahan nämä kansalaisjärjestöt koetaan toiminnan kriitikoiksi ja hienoista Kolmas-sektori-puheista huolimatta yhteistyö, jossa viranomaisen pitäisi taipua tasa-arvoiseksi toimijaksi, on useimmiten pelkkä päiväuni.

Jos minä saisin päättää siitä rahoituksesta, jota RAY näille lastensuojelun eri organisaatioille jakaa, loisin järjestelmän, joka karsisi päällekkäisyyksiä ja kannustaisi vaikka puolipakolla eri organisaatioiden yhteistoimintaan. Kyllähän sitä yritetään nytkin, mutta ei riittävän tehokkaasti. Tekisin lopun myös siitä, että kunnat voivat jatkuvasti vain ottaa kermat päältä ja vetäytyä hankkeista heti kun projektirahoitus päättyy. Estäisin rahojen käyttämisen siihen, että pyörää keksitään aina uudelleen eri organisaatioissa.

Äitienpäivä on pirun keksintö, sanon minä! Sen voisi yhtä hyvin nimetä kansalliseksi syyllisyyden päiväksi, äidit tuntevat syyllisyyttä aina, sehän istuu ruokapöydässä jo ennen raskaustestin luotettavaa tulosta. Lapset saavat sitten vuorostaan tuntea ainakin tälleen kerran vuodessa syyllisyyttä siitä, että pitäisi muistaa äitiä, mennä käymään tai ainakin soittaa, tai jotain.

Minä en vietä äitienpäivää, en muista sunnuntaina omaa äitiäni - sanokaa siskot, veikat terveisiä jos soittelette - enkä varsinkaan halua lasteni muistavan minua. Sitäpaitsi, olen saanut täälläkin muutamaan otteeseen mainostetun taulun pojilta äitienpäivälahjaksi ja se riittää loppuelämäksi.

Sarjamutsina on ihan kiva olla. Yhden lapsen kanssahan sitä vaan tyritään: lapsesta tulee kyllä päällisin puolin täydellinen, mutta joutuu sitten aikuisena kasvamaan uudelleen kun hyvää tarkoittavat vanhemmat eivät ihmetykseltään ole saaneet tehtyä varsinaista kasvatustyötä. Ja poikkeukset vahvistavat säännön. Ja kerrataanpa vielä, että se varsinainen homma on tuottaa lapselle pettymyksiä turvallisissa oloissa.

Minä olen kyllä sitä mieltä, että elämä sujuu ihan mainiosti lapsittakin. Olen viitteenomaisesti kokenut omakohtaisesti joitain epärationaalisia tunteita, jotka liittyvät lapsettomuuteen (haloo, olin 35-vuotias kolmen lapsen äiti kun minusta tuli kohtu(u)ton ja hengailin lapsia vihaavan miehen kanssa). Tästä syystä minulla on ymmärrystä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät saa toivomaansa lasta.

Ja vaikka olen melko lailla klassikkofeministien kanssa samaa siitä, että naisten pitäisi kieltäytyä tekemästä lapsia, mikäli mielivät lisatä tasa-arvoa, mielestäni vanhemmuus ei suinkaan ole ylimainostettua - päinvastoin! - vaikka sen duunipuoli tahtookin kasautua naisille. Juu, kyllä kolmen - varsinkin aikuisen - lapsen äitinä on hyvä olla ilman mitään typeriä äitienpäiviä! Mutta jos pennut satutte nurkille, painakaa ovisummeria vaikken vastaakaan puhelimeen. En kyllä lupaa olla kotona jos tulee menoa.

En muista, mistä ajauduin tälle sivustolle, mutta päivä on pelastettu! Tämä sivuilta löydetty video osittaa, että Ikea on melkoinen innoituksen lähde monelle - tai ainakin niille, joiden sisällä asuu pieni insinööri!

Oletko tuskaillut kuvatessasi itsetehtyjä koruja? Minä olen! Muillekin koruntekijöille vinkiksi oivallinen Ikean roskiksesta tehty kuvauslaite.

Vauvan hoitopöytään tehty soitin on hilpeä:

Pitäisi kirjoittaa tilattu juttu yhteen puuvenejulkaisuun. Minulla on kokemuksia, miten jotkut ihmiset kuvittelevat minun kirjoittavan juuri heidän elämästään ja veneestään vaikka kirjoitan vain ja ainoastaan omista mielikuvistani, fantasioistani - tai pitäisikö sanoa oireistani. Tottahan toki taustalla saattaa olla, ja usein onkin, jokin tositapahtuma, mutta tulkinta on yksinomaan minun. Vain täysin medialukutaidoton kuvittelee pakinalla olevan jotain muuta ulottuvuutta kuin naurattaa lukijaa vaikka sitten omalla kustannuksella. Mieluiten kuitenkin muiden. Ja vieläpä kunnon palkkiota vastaan.

Niinpä kerran eräs venekaupoissaan epätoivoinen henkilö kuvitteli minun ilkkuvan hänelle kun kirjoitin naisesta kahden veneen loukussa. Tälle luetun ymmärtämisen apuluokkalaiselle ei sitten avautunut jutun kokonaisuus. Ehdotin, että hän sijoittaisi vene-sanan paikalle vaikkapa sanan “mies”. En tiedä aukeniko sittenkään.

Toisen kerran huutia tuli siksi, että olin kirjoittanut pikkupätkän puuvene-entusiastista, joka tarvitsi rahoitusta uuteen paattiin. Sekin yhdistettiin elävään ja oikeaan ihmiseen. Mitäpä sitä kieltämään, että eräs kuulemani juoru innoitti minua, mutta jutussa kyse oli puhtaasti minun, ja vain minun, fantasioistani.

Kerran (tai pari) kirjoitin Pursiseuran Patriootista, joka vahti liputussääntöjä ja sen semmoista. Sillä jutulla oli esikuvansa tosielämässä, mies otti maininnan ihan kunniana. Niin minäkin olen tehnyt, kun Hytönen tai Laitinen on ryöpyttänyt minua.

Taidan pyrkiä samaan tasoon kuin ennenkin, tilaajan toiveiden mukaan. Juttu tulee alkamaan näin:

Puuvenenaisten vertaistukiryhmässä on pohdittu talven aikana venekimppojen dynamiikkaa. Kukapa meistä ei olisi kuullut innolla hankituista yhteisomistusveneistä, joista hyvinkin lyhyessä ajassa sukeutuu katkerien taistelujen tanner…

Mies ihmetteli, miksi ihmeessä vahtaan sellaisia kummallisia ohjelmia kuin Huippumalliksi ja sitten jotain toista, jossa amerikkalaiset muotisuunnittelijat kilpailvat elämänsä tilaisuudesta päästä maineen makuun.

Minulla on Teoria. Kaikkia näitä ohjelmia yhdistää tietyt tarkasti harkitut henkilötyypit, eikä tarvitse olla paljonkaan käsitystä alasta, kun tietää, että ohjelmat ovat hyvinkin käsikirjoitettuja eivätkä niihin mitenkään sattumoisin valikoidu tietyt tyypit.

Teoriani mukaan ohjelmiin palkataan kilpailijoiksi muutama räväkkä henkilö, mahdollisesti näyttelijöitä, jotka sovitusti tulevat putoamaan kisassa ennen semifinaaleja. Näitä tyyppejä ovat teoriani mukaan esimerkiksi nämä “ostoskeskuksista löydetyt” vastentahtoiset kilpailijat, tyttö joka juo ylenmäärin viiniä; käyttäytyy ylimielisesti tai muotisuunnittelija, joka tekee upeaa jälkeä, mutta rikkoo räikeästi kilpasääntöjä tai se toinen, joka ei tunnu saavan mitään aikaiseksi. Heitä kuvataan ja heihin kiinnitetään paljon huomiota ja näin saadaan jaksoihin draamaa.

Mutta eipä voi kuin onnitella sitäkin henkilöä tai tiimiä, joka tämän ohjelmakonseptin on kehittänyt. Kummasti ne vetävät ihmisiä ruudun ääreen. Huippu - huiputtaa, hmm. ;-)

Paatti laskettiin mereen perjantai-iltana. Killui vielä eilen aamullakin. Koko yön näin painajaisia, joissa se oli uponnut tai täyttynyt vedellä. Kelluvat patjat eivät ole kaunis näky edes unessa.

Eilen kiinnitimme veneen tilapäispaikalle Nuottaniemeen, jäämme sinne vielä kunnostamaan maston ja nostamaan sen. Tähän menee laskujeni mukaan tämä viikko, perjantaina - jos säät suosivat - lähdemme sitten purjeilla kotisatamaa kohden. (Tässä tuli myös vastauksia Anulle, joka kommenteissa kyseli, missä satamassa vene on.)

Nyt kun olemme olleet tuolla Espoossa telakoimassa, olemme saaneet paitsi tutustua Espoon bussiliikenteeseen myös miettiä tarkkaan miten menomme ja tarpeemme järjestämme. Siinä ovat sukulaiset lujilla, meillä varsinkin kuljetusalan yrittäjäpoikamme. “Lainaatsä autoo viikonlopuks?!” “Tuutko hakemaan/heittämään/tuomaan?”

Mutta kirottua! Mastoa kunnostaessa Mies huomaa pienen kohdan, joka kaipaa epoksiliimaa. Purjeuran reuna on vähän revennyt. Kyllä siitä purje nousee, mutta entäs jos jumittuu kun pitäisi laskea? Se pitää ehdottomasti korjata. Lähin kauppa, josta tarvittavaa liimaa saa, on kolmen kilometrin päässä. Liian kaukana kävellen, bussista ei tietoakaan. Jokaisessa satamassa on onneksi ainakin yksi pelastava enkeli, tosipurjehtija, jonka merimiestaitoihin sisältyy myös toverin auttaminen tällaisissa paikoissa. Liimaa hänellä toki oli moniin eri tarpeisiin, ja epoksi jouti meille. Kiitos ihana Ilkka, näin vältettiin parin tunnin reissu! Hän poimi meidät vielä kyytiinkin kun odottelimme bussia pysäkillä. Sitä vois jo kutsua sodantorjumiseksi: ruokailujen väli oli minulla mennyt liian pitkäksi, ilmassa oli jo suuren taistelun oireita.

Näin saimme maston skrabattua, hiottua ja lakattua. Naamahan siinä hommassa paloi, aurinkorasvasta ei taas ollut tietoakaan.

Odotettu vapaapäivä alkoi valoisana. Mies siirteli kanssani huonekalut ikkunoiden edestä. Ikkunanpesijät tulevat tänään eräästä ainejärjestöstä, keräävät rahaa kansainväliseen opiskelijakonfrenssiinsa. Olemme myös luvanneet majoittaa kokoontumisen aikana virolaisen Tatjanan ja unkarilaisen Sofian. Minäkin jouduin nyt raivaamaan työhuoneeni, joka pöytä on ollut joulusta asti kukkuroillaan koru- ja ompelutarpeita. Löysin myös yhden kauan kadoksissa olleen, jo menetetuksi luulemani lempilevyni. Jahuu!

Tänään on tarkoitus laskea myös vene veteen, kunhan pojat pääsevät töistään. Sitäkin pitää vielä raivata ja puhdistaa ennenkuin päästään jännäämään, vuotaako vai ei. Ja jos vuotaa, kuinka kauan; kuinka paljon. Jos ehtisi tekaista tässä vielä ennen lähtöä patjansuojukset salongin punkkiin. Ja mennä tehtaanmyymälään etsimään kesäverhokangas. Ai joo, pankissakin pitäisi käydä vaihtamassa lahjashekki rahaksi. Ja olikos vielä muuta…?

Pakkasin laukkuun aamulla vapputarpeet: huulipunaa, valkoviiniä, ylioppilaslakin ja lyyrakorun. Mikäli aamun lehteen (€) on uskominen, olisi varmaan pitänyt pakata myös tilkka astianpesuainetta mahdollisten ruokavahinkojen varalle. Mutta näillä nyt mennään.

Mies ja sen työkaverit voittivat yhden piirustuskilpailun, he aloittavat jo päivällä voittolounaan merkeissä. Herra raahaa mukanaan haitaria ja kuohuviiniä, toivosti niistä on jotain jäljellä tuon lounaan jälkeen. Illaksi on nimittäin tarjolla Geriatrisen Osaston kekkerit - ruokalista vaikuttaa lupaavalta - ja myöhemmin nuorempien muusikkojen juhlat Vaahteramäellä (vai mikä se nyt oli?!). Huomiseksi on vielä kutsuttu teatteriosaston tupaantulijais-vappu-gillauksiin, eikä tässä vielä kaikki: perjantaina lasketaan vene veteen, jotenkin kai sitäkin on juhlittava, ellei ilta sitten mene pumppausvuoroja jaellessa.

Juhlaviikot ovat siis alkaneet. Taidankin hakea myös pari puolentoistalitran vissyä evääksi!

Olen päivittänyt vasemmalta linkeistä löytyviä sivuja: Pamperon lokikirjaa, tehnyt uuden Puuvenelinkkejä-sivun ja jotain uutta on myös Italian opiskelijan -linkeissä.

Järjestin myös reseptit omaksi kokonaisuudekseen. Ohjeita ei ole paljon, mutta ne ovat kehuttuja ja kiitettyjä.